Rytmihäiriköt, Viis siitä!

Monikaan ei olisi kyennyt arvaamaan, millaisen kulttuuriteon Timo-Teemu Passi teki perustaessaan yliopiston opiskelijoiden puhallinbändin Rytmihäiriköt puolenkymmentä vuotta sitten. Työ ansaitsee suuren kunnioituksen ja arvon, sillä nykyisin bändi toimii komeasti, jyrää kuin kone, svengaakin kuin hirvi ja ennen kaikkea: kaikilla on hauskaa. Ilmeisesti Passissa tiivistyy jotakin puhaltajan syvimmästä olemuksesta - kaikkihan sen jo entuudestaan tietävät, että puhaltajat ovat aivan oma rotunsa. Asian puolesta puhuu myös se innostus, jota koko rytmihäirikköjoukkue puhkuu ja hehkuu. Tässä soitossa kulminoituu musiikkiharrastuksen olennaisia elementtejä tiivistyneessä muodossa.

Nyt kun viisi vuotta on kulunut on hienoa kyetä reilusti antamaan tunnustusta tehdystä työstä super-energiselle bändin liiderille sekä kaikille soittajille. Soittajakuntahan on paljonkin vaihtunut vuosien myötä, soiton taso sen sijaan on koko ajan mennyt tasaisen varmalla tavalla ylöspäin. Myös ohjelmiston taiteelliset tavoitteet, jos niin halutaan asia ilmaista, ovat koko ajan kohonneet arvioituna kappaleiden vaikeustason, soiton rytmisen tarkkuuden tai soinnin puhtauden sekä ilmaisun ilmeikkyyden perusteella. Energisyyttähän bändillä on aina ollut riittävästi, paikoin jopa turhankin paljon.

Komppiosasto edustaa vankkaa osaamista: basistin työskentely on hyvinkin ammattimaisella tasolla ja tällä kertaa saunditkin komeasti kohdallaan, rumpali soittaa täsmällisesti, joskin hieman raskaalla otteella, yhtä kaikki tyylin mukaisesti. Percussio-osasto täydentää rytmipuolta mielekkäästi yhdessä kitaristin ja pianon kanssa. Big bandmäinen sektiotyskentely toimii häiriköillä täyteläisesti ja tarkasti täydennettynä muutamilla ei-bigband soittimella.

Ohjelmisto on miellyttävän vaihtelevaa ja osoittaa avarakatseisuutta yhdistettynä nuoruuteen (ja hulluuteen) perinteitä unohtamatta, mutta niitä taakaksi ottamatta. Kiitos amarikkalaisen musiikkikasvatustradition, tämänkaltaisille bändeille materiaalia riittää loputtomiin. Tässä lieneekin amerikkalaisen yleisen musiikkikasvatuksen suurin ansio. Miltei kaikki kuviteltavissa oleva musiikki on sovitettu - ja taitavasti tämäntyyppiselle kokoonpanolle.

Juhlakonsertin ohjelmisto alkoi todella upealla lattariosastolla, tuntui jo kuin kaikki olisi täydellisesti kohdallaan: balanssi, soundit, nyanssit - kokonaisuus kerta kaikkiaan toimi. Calypso Joe, Liisa, Latina ja Latin gold vyöryttivät kuulijoille sellaisen latinapläjäyksen ettei paremmasta väliä. Siinä meni vanhat sekä nuoret samanlailla Oye como va n ja La Bamban tahdissa jalka vipaten. Osasto oli ehdottomasti konsertin parasta antia. Mission Impossible toimi kohtalaisesti, mutta siirryttäessä jazzaavampiin sävyihin ei enää oltu yhtä vahvoilla: Polka dots and moonbeams onnahteli eikä yltänyt lattareiden tasolle. Feverin solistiosuudet oli miksattu aivan liian alas: solistin tulisi olla soolo-osassa ja orkesterin säestäjänä, nyt tilanne oli päinvastainen eikä solisti päässyt oikeuksiinsa. Samoin oli Proud Maryn laita, eikä tinaturnermainen sovitus mitenkään voinut toimia - Tinaa markkeerannut laulajatar kun jäi varjoon.

Funkysävyt potpourrissa SMFT bändillä toimivat mukavasti, kiitos hyvän rytmisektion peukalobassotteluineen kaikkineen. Smoke on the water - sovitus vanhasta kunnon Deep Purple-klassikosta oli onnistunut, vaikka kitaran sovittaminen juohevasti puhallinympäristöön selvästikin tuottaa ongelmia - kyse on sovituksista, soudipolitiikasta sekä volyymista. Konsertin loppuluolella ymmärrettävästi bändin ote hieman löystyi, vaikka Blood sweat and tears-kappaleet sekä Phil Collins-sovitukset ilahduttivatkin kuulijoita. Ylimääräisenä kuultiin jo legendaariseksi sekä alkuperäisenä, että rytmihäirikköilynä muodostunut Black Sabbath-kappale Paranoid.

Komea konserttikokonaisuus, esillepano ja esitys joka ansaitsee syvän kumarruksen ja arvonannon pienine kauneusvirheineen, kaikkineen. Tämän totesin salintäyden yleisön huomanneen. Hyvä Timo-Teemu ja Rytmihäiriköt!

Antti Juvonen