Puhallus-festivaali 2007, Suomen Turku 28.–30. syyskuuta

Kaksi vuotta myöhemmin, kaksi vuotta viisaampana, kaksi vuotta vikkelämpänä – enää ei ollut tulikasteista puhetta omakohtaisesti. Puhallus 2005 Vaasassa oli itselleni ensimmäinen monista miellyttävistä rytmihäirikköjohteisista järkytyksistä. Puhallus 2007 olikin jo mielessäni paljon isompi tapahtuma, kun tiesin, mitä odottaa. Ja toisaalta, en todellakaan tiennyt. Ehkä siitäkin hienouspisteitä. Yhden viikonlopun ajan kaikkien omanarvontuntoisten yliopistotorviorkesterien tiet johtivat, kaikista julmetun vaihtoehdoista, Turkuun. Nyt olisi tarkoitus kerätä kokemukset. Näkemyksenne mukainen korkeampi voima meitä siunatkoon...

Perjantai

Lähtömme Joensuun syövereistä viivästyi välittömästi, koska vastoin pätevää ennakointiamme bussin VHS-laitteet olivatkin muuntautuneet DVD-formaattiin. Siinä jäi DuckTalesit ja Chip n’ Dale’s Rescue Rangersit näkemättä. Kirottu olkoon teknologian kehityskulku! Haimme digitaalilevyjä oletetusti verkkaisen paluumatkan piristämiseksi. Ja toisaalta, näin CD-levyjen soitto helpottui huomattavasti. Onneksi DJ:t olivat mukana toiminnassa groove & rock -pohjalta. Orkesterinjohtajamme suoritti ensimmäiset limonadin sihautukset arviolta noin 17,3 minuuttia lähtönytkäyksemme jälkeen. Rauhallinen mutta odottava into vallitsi bussissamme. Sitten neronleimaus! Esittäytymiskappaleeksi harjoittelemme ex tempore matkan aikana AC/DC:n Thunderstruckin, jonka lupauduin vielä laulamaan. Bon Scott soikoon, tästä ei hyvää seuraa, mietin kurkkuani säälien. Onneksi tilastollisesti kitaran soittamiseen tarvitaan suhteellisen vähän äänijänteitä. Kunhan en sormiani kurkkuun tunge viskiraspin aikaan saadakseni. Erittäin lupsakka ja ammattitaitoinen kuskimmekin oli oikealla asenteella matkassa. Nähtyään AC/DC:n levyn kotelon hän varmisti, että kotelossa varmasti on tuota hyvää tavaraa, mitä kansi sanoo. Vakuutin hänelle näin olevan, ja hän vastasi hymyillen: ”Hyvä, mitään räppiä ei tässä autossa mielellään soitella”. Naurahdin hyväksyvästi ja näin jälkikäteen harmittelen, etten pyytänyt häntä iskemään kanssani yläviitosta siinä ja heti. Matkaa saatiin kulumaan soittoharjoitusten lisäksi todella hämmentävän torvilahjan valmistuksella (sahoja käsiteltiin turvallisesti) sekä äärimmäisen ala-arvoisella huumorilla. Se kukka olikin todella elinvoimainen länsirannikolle asti.

Lukuisten huoltoasemien ja yllättävän suosiollisten uhkapelitilanteiden jälkeen saavuimme Suomen Turkuun. Miljöö oli syksyn standardien mukaisesti harmaa, mutta näkymätön odotuksen aura ympäröi aluetta. Oh yes, there would be awesomness. Ensimmäiset merkit siitä saimme kurvattuamme paikallisen bussiaseman pihaan, josta nostimme vikkelästi kyytiin kitaristeille varatut langattomat lähettimet. Mainitut soittajat kokivat arkkujen saavuttua miellyttävää kutinaa nivusissa, koska nämä namut vapauttaisivat lavaliikehdinnän usean kymmenen metrin säteelle. Varikolta suuntasimme majapaikallemme, paikallisen koulurakennuksen pihaan. Vaikkei Vaasan tavoin paikalla valitettavasti ollut roudareita, saimme logistiset liikkeet hoidettua mairittelevassa ajassa, josta siirryimme rivakkaa tahtia kohti keskellä vehreää kadunristeystä jaettuja tervetuliaismaljoja. Urbaania hospitaliteettia, mikäs siinä. Jossain muistin hukkaamassa Åbo Akademin sivurakennuksessa pääsimme ruokailun sekä railakkaiden esittelyesitysten pariin. Odotusten mukaisesti Ukkoseniskemä-versiointimme meni julmalla rutiinilla improvisoiden niinkin mallikkaasti, että pyyhimme lattiaa vähintään kaikkien paikallaolijoiden korvakäytävillä. Parin tölkillisen jälkeen nielun pohjaltakin irtosivat melko mainio Brian Johnson -sävy, joka kyllä teki itsensä tunnetuksi lopun illan sekä seuraavan aamun. Lämmittelypäivänä perjantai oli oikein mainio, mutta edellä mainittu odotuksen aura alkoi hehkua entistä voimakkaampana.

Lauantai

Verkkainen aamu yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen nousi puoleensavetävästi kuin jylhän käyrätorvisektion suorittama crescendo. Orkesterin pääluku oli ilahduttavasti edellisen päivän tasolla. Kuluvat 24 tuntia tulisivat pitämään sisällään vähintäänkin kaupunkikierroksen, kaksi keikkaa sekä jälkisyömijuomingit iltasella. Erittäin mallikkaasti järjestetyn bussi-sightseeingin jälkeen jättäydyimme Turun keskustaan Laineen musiikissa vierailua varten. Nuottitelinerykmentin ja erittäin mieluisan opetus-DVD:n lisäksi putiikki tarjosi koko orkesterille lahjana nenäpillit. Eipä tiennyt putiikki, millaisen Pandoran lippaan se oli mennyt aukaisemaan näitä artefakteja jakaessaan. Ostoksilta siirryimme kuluttamaan aikaa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen, joka avasi näin aamupäivästä ovensa juuri meitä varten. Palvelu oli esimerkillistä etenkin kestävyydeltään, kun nenäpillisinfoniat alkoivat löytää koko matkan kattaneet muotonsa.

Ensimmäinen keikkamme Turun kauppatorilla vaikutti lähestyvän suotuisissa merkeissä. Aurinko paistoi ja aukio oli täynnä koristeellisia kukkakoreja. Soittovarusteidemme saapuessa koettiin kuitenkin ikävä yllätys. Missä olivat kitaravahvistimet? MISSÄ? Majapaikallamme. Eikä logistisella portaalla ikävä kyllä ollut valmiutta tämän tuskallisen hetken ja vetomme välisenä aikana niitä uudelleen hakea. Kevyesti kyrpäytyneenä sektiotoverini ottikin sitten taakseen ainoan paikalla olleen varavahvistimen, alkeellisen Peaveyn kurkkupurkin, ja itse vähintään yhtä lämpimänä liityin suosiolla osaksi perkussiokaartia sheikkereiden ja tamburiinen varteen. Tälläkin tavoin keikka meni yllättävän pirteästi, koska kädessä pidettävät, sähköistä vahvistusta ja nuotteja kaipaamattomat soittimet sallivat rajattoman liikkumatilan. Tori tulikin tarkastettua biisien lomassa läpikotaisin varsinaisen bändin tuutatessa rekan lavalla bättre folkille mallia kunnon puhallinrockista. Ainoa harmistus tuli kesken mainioiden fiilisten vedon jälkeen, kun huomasin pajauttaneeni tamburiinilla taskussani olleen kännykkäni näytön totaalisen säleiksi ja toimintakyvyttömäksi. Keikan opetus: vaikka miten groove kaappaa selkärangasta kiinni, niin kannattaa pysähtyä sekunniksi miettimään, miksi lujat tamburiinin iskut reittä vasten ovat yllättävän kivuttomia.

Pienestä vastoinkäymisestä huolimatta valmistautuminen illan pääkeikkaa varten oli hyvällä mallillaan. Kaksi vuotta takaperin Rytmihäiriköt toimivat Puhalluksen mopinheiluttajina muita bändejä käyttäen (ainakin näin meiningin puolesta), eikä tätä mainetta tule ottaa itsestäänselvyytenä, etenkään nyt kun jotain kuulemma odotettiin toiselta puoleltakin. Ei enää etua syöksyä pusikoista. Paikallinen Siggy-sali tarjosi mainiot, ehkä jopa hieman liiankin sivistyneet puitteet meidänlaisillemme kohkaajille. Hiostavat tunnit omaa vuoroa odotellessa menivät myös toisen jännitteen parissa. Huomasimme turkasen myöhään, että langattomat lähettimemme vaativat paria piuhaa enemmän, mitä meillä oli omista varusteista laittaa käyttöön. Kirottua! Huomio tehtiin sen verran aiemmin päivällä, että järjestäjä takasi löytävänsä meille tarpeelliset piuhat. Olimme skeptisiä torilla tapahtuneen styrkkarivajeen takia, mutta luotimme tilanteen hoituvan ilman omaa väliinmenoamme. Tämä oli lähestulkoon fataali virhe. Piuhoja ei kuulunut, ennen kuin alle tuntia ennen keikkaa tivasimme asioita toistuvasti ymmärrettävän kiireiseltä tapahtuman lankojenpitelijältä. Tilanne delegoitiin äänivastaavalle, joka lähti etsimään tarvittavia pätkiä jostain rakennuksen luokista. Hiki alkoi jo virrata suonissa asti. Tulisiko meidän kahlita itsemme paikalleen normaaleilla plugiplugi-kammotuksilla? Minuutteja ennen Rytmihäiriköiden vuoroa saatoimme huudahtaa halle-lujat hallelujaat (EEEHHHHhhE *läiskäys polveen*) kun piuhat löytyivät ja keikanaikainen liikkumavapaus taattiin. We Will Rock You toimi laulua lukuun ottamatta esimerkillisenä ”calm before the storm”-introna, johon suoraan liitetty Immigrant Song paukutti naamaa parkettiin lavan reunan molemmin puolin. Final Countdown antoi odotettua nannaa kaikille kitaraonanoinnin ystäville. Hip to Be Square tarjosi simppeleine riffeineen mitä mainioimman mahdollisuuden syöksyä yleisön sekaan rämpyttelemään, ja tämähän tehtiin. Oevoe, kun oli hienoa syöksyä tuolien päälle ylös takariviin katsomaan keikkaa samalla kun itse soitti osana sitä. Mitä nyt pienistä, että biisi piteni muutamalla tahdilla ja encorepommin jysäyttänyttä Rock This Townia varten piti hieman kiirehtiä alas takaisin lavalle. Vaikka jälkeenpäin kuulimme todennäköisiä spekulaatioita sekä orkesterimme komppiosaston soundillisesti muut hautaavista että muiden alle hautautuneista ominaisuuksista, oli meillä aivan turkasen hyvä fiiwis. Niin, ja tietysti luuttusimme meiningillä muilla, sinällään todella hyvin vetäneillä kokoonpanoilla tasavahvasti lattiaa.

Muistaakseni Kåren-niminen ravitsemuskompleksi toimi jatkotilanamme, jossa tarjotut fileet, juomat ja jälkiruuat olivat erittäin mairittelevia. Palkinnonjaossa Puhalluksien veteraaniosakkaat saivat pystinsä sekä järjestävä porras ansaitsemansa lahjaryöpyn, muun muassa tuliterän runkopatjasängyn. Vielä syöminkien ollessa loppumaisillaan pieni segmentti Rytmihäiriköitä varasti lavan esittämällä melko huikean nenäpillitulkinnan jo aiemmin soittamastamme Europen megahitistä. Hienoisen sulattelun jälkeen illan viihdeorkesterina toiminut Kaupunkiasento laittoi niin massiivisen grooven päälle, että James Brownkin olisi mahtuessaan heittänyt arkussaan moonwalkit. Todella mainio keikka. Erityisesti lisäpisteitä Tower of Powerin coveroimisesta. Kesken kuumimman jytäyksen aiemmin mainitsemaani lahjasänkyäkin alettiin pomppia säleiksi. Allekirjoittanutkin osallistui tähän hieman keskeneräiseksi jääneellä cannonball legdropilla. Moninkertaiset encore-vaatimukset olivat bändille onneksi itsestäänselvyys ja lisää svengiä tarjottiin. Taikavoimia omaava kissapeto Behemotkin loikki nähdäkseni ympäri seiniä naukuen Finlandia-hymnin sävelellä ”You ain’t seen nothing yet”. Oli siinä eläimellisessä väitteessä tietty perä.

Ruokailujen ja tanssien jälkeen siirryimme jatkojen jatkoille jonnekin Turun yliopiston monista bunkkeritiloista, jossa värivalot ja savukoneet loivat vähintäänkin hypnotisoivan tunnelman. Tilaisuuden hämmentävyyttä eivät yhtään vähentäneet pihalla suoritetut nenäpillipotpurit (Queen oli erityisen suosittu yhtye) tai maan alla paukutellut primitiivirituaalit. Jostain syystä paikalle oli eksynyt jykevä pari kongarumpuja, joilla oli esimerkillinen tilaisuus tukevoittaa stereolaitteiden sykkimää biittiä. Illan musiikkivalikoima liikkui genrellisesti sekä laadullisesti laidasta toiseen, mutta parhaiden funk-palojen aikana meininki oli hyvinkin matalalla sen olleessa katossa. Juhlijoita makoili käytävillä, sohvilla ja lattioilla myöhään aamuun asti, olettaisin. Taiteilijamesenaatti Artemus Woland jakoi huoneiden nurkissa nektaritölkkejä ja kyseli epätasaisin väliajoin kummallisia kysymyksiä liittyen multiversumin syvimpään olemukseen sekä hänen d20-noppiensa sijaintiin, jolloin viimeistään päätin lähteä lähtemään levolle. Päivä sulkeutui yösydämellä jossain alakäytävillä soineisiin, ilmeisen onomatopoeettisesti esitettyyn versioon Dire Straitsin Walk of Lifesta.

Sunnuntai

Kuvatakseni lähdön ja paluumatkan leppoisaa luonnetta kirjoitustyyliä on tiivistettävä huomattavasti. Bussi. Pokeri. Verkkaisesti nautittu mässy. ABC. Lähes kaikilla pystyasento. Joillain vaakataso. Pokeri. Simpsonit. Monty Python. Pokeri. Saapuminen Joensuuhun ja yhteinen toteamus matkan hienosti onnistuneesta luonteesta. Kiitos Turun järjestäjät sekä kaikki osallistuneet soittorykmentit. Kiitos Rytmihäiriköt. Kiitos seurastasi, lukija. Olen A. A. Ahonen, kitaristi – toivottavasti lukevan mielenkiintosi kohteena samoissa merkeissä vuonna 2009.