Puhallus 2005 – Rytmihäiriköt erövrar Österbotten

Tervehdykseni, lukija. Sallinet minut esitellä itseni. Olen Tohtori Steel; gonzo-journalisti, elämänkerturi, itseoppinut metallitieteen tohtori ja Jägermeister-connoisseur extraordinaire. Olet mitä ilmeisimmin päätynyt tähän pisteeseen löytääksesi tietoa vuoden 2005 Puhallus-festivaalin tapahtumista Vaasassa.

Saattanet myös ihmetellä, miksi tämän tarinan lähettämisessä on kestänyt reilu vuosi. Vakuutan sinulle, rakas lukija, että kyseessä ovat olleet minusta riippumattomat tekijät. Rytmihäiriköiden Vaasan matkan jälkeen tarkoitukseni oli tehdä lyhyt, mutta rentouttava matka Acapulcoon, Meksikoon, jonka aikana olisin koonnut tietoni vetäväksi artikkeliksi. Matkalla juutuin kuitenkin Huasca del Ocampon syrjäiseen kaivoskaupunkiin ja jouduin keskelle paikallista mafiasotaa. Pakoilin sitten kuluneen vuoden pitkin Keski- ja Etelä-Amerikkaa, ennen kuin vihdoin rantauduin rahtilaivalla Suomeen lokakuun alussa. Tässä on parhaani mukaan muisteltuna Rytmihäiriköiden ekskursio Vaasaan 30.9.–2.10.2005.

Hyvä ystäväni Aleksi Ahonen, juuri paria viikkoa ennen tätä matkaa Häiriköihin pestattu kitaristi, pyysi minua henkilökohtaisesti mukaan tekemään raporttia matkan kierteistä ja kaarteista. Bussin lähtiessä perjantaina Joensuun yliopiston pihalta toverini totesikin hänen jännitystasonsa olleen melko suuri. Juuri ketään hän ei komppiryhmittymän ulkopuolelta tuntenut nimeltäkään surkean tittelimuistinsa tähden, ja keikoilla vedettäviä biisejäkin hän oli ehtinyt harjoitella mielestään liian vähän. Samalla Ahonen pyysi kuitenkin, etten keskittyisi enää mitenkään erityisesti hänen tekemisiinsä, vaikka hän olikin ainoa kiintopisteeni tähän railakkaaseen poppooseen. Tehtäväni oli raportoida asioita Rytmihäiriköiden – ei yhden kuppaisen tiluttelijan – seikkailuista.

Matka Suomen länsirannikolle sujui rattoisissa ja varsin äänekkäissä merkeissä. Groovaavan torvimusiikin tahdissa pataässiä (ilman Mötörheadia) tungettiin silmälapuiksi ja ääriwanhoja muusikkovitsejä viskottiin kuin tukkipuuta Ylämaan kisoissa. Arviolta reilut viisi tuntia vaatineeseen matkaan saatiin kulutettua huoltoasemastoppeineen seitsemisen tuntia, joka kuitattiin yleisellä naureskelulla ja lisääntyvällä määrällä basistivitsejä. Limunaatia kului pulloittain yhdellä jos kolmannellakin. Perillä vastassa odotti suunnaton yllätys nimeltä roudarit. Orkesterin soittokamat rahdattiin säilytystiloihin henkilökunnan ohjaamana ja saimme kuulla, että keikkapaikoille kamat rahdattaisiin heidän toimestaan. Tämä selvästi ilahdutti koko orkesteria, joka humppasi reippaasti paikallisen oppikoulun luokkatiloihin asettamaan yösijoja. Innokkaimmat soitinwänkkääjät tiluttelivat sormituksiaan ilmainstrumenteilla ennen nukahtamista. Vallitsi pseudo-hiljaisuus ja nuottien uninen humina.

Lauantai sarasti jähmeissä merkeissä, koska allekirjoittanut oli nukahtanut pulpetin rautajalkojen päälle tyylikkääseen linkkuveitsiasentoon. Vähitellen joukkio muusikoita nousi ylös hankkimaan aamiaista järjestävän portaan järjestämistä tiloista. Leipää, maitotuotteita, lihaa, kuumaa juomaa – pitkälti kaikki mitä kasvava taiteilija tarvitsee. Päivän ohjelmaan kuului peräti kaksi keikkaa. Yksi paikallisen sanomalehden toimitiloissa avoimelle yleisölle ja toinen virallisen Puhallus 2005-tapahtuman merkeissä Åbo Akademin sivuhaaran auditoriossa. Ennen keikkoja soittajat näkivät parhaaksi lähteä hankkimaan itselleen ravintoa pitkää päivää varten. Seurasin tiukasti mukana hankkiakseni arvokasta kenttätietoa biologiystävälleni. Mukaan tarttui niin perunapiirakoita, jarrulaattoja kuin huomattava määrä halinallenektariakin. Kyseistä nektaria kului muutama huikka matkalla majoitustiloille, jonne tavarat heitettiin ennen ensimmäistä keikkaa.

Paikalle sanomalehtitalon toimitiloihin satunnaisen oloisesti saapunut yleisö seurasi puhallinbändimme soittoa kunnioittavasti ja jopa paikka paikoin aplodeihin yltyen. Orkesterin soitto oli soljuvaa, mutta havaittavissa oli selkeää jetlagin aiheuttamaa ruosteen ravistelua sekä pienoista jännitystä uudessa kaupungissa. Rokkiklassikot kuitenkin paiskasivat kättä latinobiittien kanssa mallikkaasti ja keikan jälkeen takahuoneessa vallitsi kaiken kaikkiaan vapautunut joskin paljon parempaa odottava tunnelma. Nopean roudauspätkän jälkeen joukkue siirtyi lataamaan akkujaan illan päävetoa varten. Nektaria nautittiin palauttavasti ja vitsit jatkoivat huonontumistaan.

Åbo Akademilla puitteet olivatkin suhteellisen konservatoriohenkiset. Alakerran varastotiloissa viriteltiin instrumentteja ja kelailtiin kansioita läpi biisejä muistellen. Ylhäältä kuului esitystään suorittavien orkesterien humua ja tasaisin väliajoin yleisön käsillään osoittamaa arvostusta. Osallistujien lista oli melko eksoottinen: Axelbandet, Sohon Torwet, RWBK… kai tässä kuitenkin oltiin Suomessa?

Rytmihäiriköiden vuoron tullessa jaeltiin viimeisiä kannustavia läimäytyksiä takapuolille ja puhalleltiin syvältä keuhkoista ulos kovinta ramppikuumetta. Ilmeisesti paikkakunnan bättre folkeja ajatellen kaksikielisesti tehty esittely johdatti rytmipartiomme lavalle vauhdikkaaseen malliin. Kaikki vaikutti hyvältä. Sitten selvisi jälleen, että totuus on todellakin vitsejä ihmeellisempää. Basisti oli unohtanut nuottikansionsa takahuoneen syövereihin ja lähti ravittaen hakemaan sitä. Improvisaatiotakin ehdotettiin, mutta nelikielitaiteilija ei ollut yhtä mieltä. Pienen viivästyksen jälkeen alataajuudetkin saatiin nuottien tasalle ja esitys alkoi. Puupäät hoitivat mallikkaasti korkeat äänet wiskipuhaltimien tuuttaillessa tanakat melodiat länsirannikon paksuun ilmanalaan. Kompi möyri paikoin kaivostyöläismäisen raskaasti, paikoin kevyesti kuin kolibrit. Orkesteri sheikkasi erinäisiä osiaan erittäin mallikkaasti saaden asiallisen oloisen yleisönkin nostamaan kätensä ylös ja taputtamaan riehakkaasti. Fiilis oli äärimmäisen korkealla. Kapellimaisteri Dubbel-T Passi pomppi kuin heikkopäinen ja hoiti verbaalisen kontaktin yleisön kanssa niin kuin pitääkin. Räjähdysherkän setin lopuksi soineen Let Me Entertain Youn aikana kitaravirtuoosit heittivät yläosattomiksi ja kokeneempi kielikikkailija tunki eturiviin vinguttamaan sormensa solmuun – kuten kyseisen roolin egovaatimukset sanelevatkin. Tälle aktille toimittajankin oli pakko osoittaa kunnioitusta vetämällä pienet moonwalkit. Olin vakuuttunut, että lavalla veti koko tapahtuman paras yhtye – vaikken muiden settejä ollutkaan ehtinyt kokonaisuudessaan nähdä. Se ei ollut tarpeen. Räimeen päätyttyä huumaavat suosionosoitukset saattelivat Rytmihäiriköt alahuoneisiin laulamaan Helan Gåria ja muita valikoituja tunnelmanumeroita patarumpujen, nektarin ja tuubien säestämänä – kaiken lisäksi vielä ruotsin kielellä! Skandaalinomaista, ajattelin.

Viralliset kuviot jatkuivat järjestäjien juhlatiloissa keskellä kaupunkia, jonne oli aseteltu pitopöydät ja istumajärjestelyt valmiiksi. Höyryävät einekset kuluivat mallikkaaseen tahtiin ja tunnelma oli mitä mainioin. Pari tuntia ravitsemuksen jälkeen samaisissa tiloissa aloitettiin jotain latotansseja muistuttavaa kun Jussi-ruudut yllään lavalle astui pelimannipoppoo, jota ilmeisesti kutsuttiin nimellä Lauri Tähkä ja Elonkerjuu. Heitä oli vahvistamassa myös brassisektio. Menevän musiikin tahdissa alkoikin jalka kummasti vipattaa kaikilla paikalla olijoilla. Hämmentävintä oli nähdä kun toverijoukkoni Rytmihäiriköiden kitaristit nykäistiin (jälleen) yläosattomissa lavalle nostelemaan jotain etäisesti CanCania muistuttavaa. Taidettiin heidän suihinsa mikrofoniakin tunkea, mutteivät poloiset tietenkään sanoja osanneet. Olin kuulevinani heidän sen sijaan improvisoivan ZZ Topin Gimme All Your Lovinia. Tätä en pysty varmistamaan, vaikkakin kyseinen kappale näiden lahopäiden luonteisiin sopikin. Keikan jälkeen jäsenistö hajaantui kukin omiin suuntiinsa lähijuottoloista majoitustiloihin. Katsoin itse parhaaksi mennä pienen happihyppelyn saattelemana majoitukseen kasaamaan muistiinpanojani.

Bussimatka takaisin itärajalle oli huomattavasti hiljaisempi kuin tuloreissu. Varsin ymmärrettävää, huomioiden eilisten tanssien hekumallisuuden. Yleisesti Rytmihäiriköiden keskuudessa vallitsi erittäin positiivinen ilmapiiri. Reissua pidettiin onnistuneena soitoista tavattuihin ihmisiin asti. Omat aatteeni olivat tässä vaiheessa jo Cabo Wabon rannoilla kaukana etelässä, joten laitoin lokikirjaani loppukaneetin, jonka luin uudestaan vasta nyt edellisen seikkailuni päätyttyä. Tärkeintä ei ole voititko vai hävisitkö, vaan miten hyvältä näytit tehdessäsi sitä.